Järkevää ajankäyttöä

Kun emme tuon mieheni kanssa enää erityisemmin näyttäydy kokouksissa, olen ottanut tavakseni käyttää tietoisesti hyödyksi sen ajan, joka muuten haaskautuisi salilla pitkästyessä. Olen huomannut, että sillä on positiivinen psykologinen vaikutus meihin kumpaankin, kun konkreettisesti näemme, mitä kaikkea saamme aikaiseksi kun emme istu kokouksessa pesettämässä aivojamme. Tämä oli mielestäni erityisen tärkeää vielä joitakin viikkoja sitten, kun mies vielä vakavissaan pohdiskeli, pitäisikö siellä salilla sittenkin käydä.

Taktiikkani on yksinkertainen. Aina, kun kokous jää välistä, käytän säästyneet kaksi tuntia (tai tunnin tutkisteluiltaisin) johonkin sellaiseen itseäni tai meitä molempia hyödyttävään puuhaan, joka muuten tuntuisi vähän epämiellyttävältä. Siivous ja tiskaus ovat erinomaisia vaihtoehtoja, samoin laskujen maksaminen ja pitkästyttävien koulutehtävien tekeminen. Näiden aloittaminen on helpompaa, kun voi sanoa itselleen, että minähän tuhlaisin muuten tämänkin ajan salilla istumiseen. On suorastaan uskomatonta huomata, miten paljon oikeasti hyödyllistä parissa tunnissa saa aikaan!

Olen myös miettinyt, että sitten kun lopetan kokouksissa käymisen kokonaan, voisin aloittaa jonkin harrastuksen. Tiistai- ja torstai-illat ovat yleensä suosittuja aikoja kaikenlaisille kursseille ja harrastustoiminnalle, joten kun kokoukset eivät ole tiellä, aikaa löytyisi jollekin uudelle harrastukselle. Jooga tai jokin itämainen itsepuolustuskurssi voisi olla mielenkiintoista vastapainoa tälle ainaiselle tietokoneen ääressä nököttämiselle. Saisin vähän liikuntaa ja voisin kenties tutustua paremmin "maailmallisiin" ihmisiin.

Harmi, ettemme ole enää aikoihin käyneet kentällä tai valmistautuneet kokouksiin. Silloin huomaisi vieläkin selkeämmin, kuinka paljon aikaa tähän JT-touhuun tuhlaantuu.

Onko Jumala sittenkin paha?

Sellaiset asiat kuin Jumala ja Raamattu ovat alkaneet tuntua paljon järkevämmiltä nyt, kun en enää tarkastele niitä VT-seuran silmälasien läpi. Ei, en kyllä pysty uskomaan mihinkään Raamatun Jumalaan, mutta asioiden pohdiskelu on paljon helpompaa nyt, kun voin hyväksyä Raamatun järjettömyydet ja ristiriidat... ja sen, että jos Luoja on olemassa, hänen ei todellakaan tarvitse olla hyvä tai kaikkivaltias!

Jehovan todistaja -aikoinani pieni aivoparkani joutui tekemään suunnattomasti työtä yrittäessään käsitellä niitä älyttömyyksiä, jotka liittyivät Jumalaan ja Raamattuun. Jehova Jumala oli kaikkivaltias, täydellinen ja täydellisen rakastava Jumala, ja Raamattu oli tämän Jumalan erehtymätöntä sanaa. Kuitenkin Raamatusta löytyi ristiriitaisuuksia ja muuten vain kummallisia asioita. Samaten Jumala vaikutti toisinaan käyttäytyvän oikukkaasti ja jopa julmasti. Mutta eihän näin voinut olla, koska Jumala oli rakkaus ja Raamattu tuon Jumalan erehtymätön Sana! Tätä "näennäistä ristiriitaa" on paljon, pitkään ja hartaasti selitelty Jehovan todistajien julkaisuissa, ja minä hölmö yritin parhaani mukaan ymmärtää.

Nykyään olen sitä mieltä, että Raamattu on kokoelma erilaisten ihmisten kirjoituksia, ei mitään sen kummempaa. Silloin ei ole mikään ihme jos Raamatusta löytyy järjettömiä asioita. Ei niitä tarvitse enää yrittää selitellä. Samoin, kun Raamatun kirjoja tarkastelee omaan aikaansa ja kulttuuriinsa sidottuina teksteinä, niissä alkaa olla paljon enemmän järkeä. Ei ole enää pakko yrittää sovitella jotakin tuhansia vuosia vanhaa käskyä tai tapaa nykyaikaan.

Erityisen valaistuneeksi koin itseni, kun ymmärsin, että eihän Jumalan tarvitse olla hyvä, viisas tai kaikkivaltias! Tällä hetkellä olen tosin edelleen sitä mieltä, että todennäköisesti Jumalaa ei ole olemassa, mutta jos Jumala tai Luoja on olemassa, todisteet viittaavat selvästi siihen, että hän on julma eikä välttämättä edes mikään kaikkivaltias. Jos hyväksyn sen ajatuksen, että Jumala on julma, minun ei tarvitse edes yrittää selitellä sellaisia asioita kuin kuolemaa, pahuutta ja luonnononnettomuuksia. Voin vain todeta, että olento joka loi luonnon ravintoketjut ja selviytymiskamppailut (eläinten on pakko tappaa toisia eläimiä säilyäkseen hengissä) on joko julma sadisti tai sitten hän oli vain kykenemätön luomaan mitään sen parempaa systeemiä.

Näyttää myös siltä, että tämä Jumala ei ole kiinnostunut meidän ihmisten asioista. Hän on jättänyt ihmiskunnan kehittelemään erilaisia teorioita jumalasta tai luojasta, mutta ei ole vaivautunut todistamaan mitään noista teorioista todeksi tai vääräksi. Tai jos Jumala on sittenkin kiinnostunut ihmiskunnan asioista, hän saa varmaankin jonkinlaista mielihyvää katsellessaan, miten eri uskontojen kannattajat tappavat toisiaan. Muutenhan hän puuttuisi asiaan ja paljastaisi itsensä ihmisille, jotta saisi uskonsodat loppumaan.

Voisin siis aivan hyvin uskoa, että jos Jumala on olemassa, hän on todennäköisemmin julma kuin rakkaudellinen. Pahaan Jumalaan on paljon helpompi uskoa, koska silloin ympärillä näkyviä todisteita pahuudesta ei tarvitse yrittää selitellä millään monimutkaisilla teorioilla.

"Totuus vapauttaa teidät"

Jehovan todistajat ovat oikeassa sentään yhdessä asiassa: että totuus vapauttaa meidät. Tunnen itseni tällä hetkellä todella vapaaksi. Ei, en ole onnistunut löytämään mitään "totuutta" maailmankaikkeudesta, elämästä ja kaikesta, enkä varmaan koskaan tule löytämäänkään. Olen kuitenkin päässyt eroon yhdestä suuresta valheesta, joten voin sanoa olevani yhden askeleen lähempänä "totuutta", mikä ikinä se lieneekään.

Vaikka olen vielä sosiaalisesti Järjestön kahleissa, tunnen itseni henkisesti ja tunneperäisesti täysin vapaaksi. Tiedostin tämän vapauden tunteen vasta noin viikko sitten, ja kyseessä on tunne, jollaista en ole ikinä ennen elämäni aikana kokenut. Nyt tajuan, etten ole koskaan ennen tiennyt, miltä todellinen vapaus tuntuu.

Olen elänyt koko elämäni siten, että olen tukahduttanut itseni ja murehtinut tavattomasti sitä, miten minun pitäisi tuntea ja käyttäytyä. Tätä itsensä tukahduttamista kutsutaan "uuden persoonallisuuden päälle pukemiseksi" JT-piireissä. Kun olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä, olen aina miettinyt, onkohan käytökseni nyt soveliasta ja mitäköhän muutkin mahtavat minusta ajatella. En ole pystynyt vapautuneesti olemaan oma itseni, koska minun on pitänyt vahtia, että käytökseni on "kristitylle soveliasta". Tämä on ollut osittain tietoista, osittain tiedostamatonta.

Kaikkein pahinta on kuitenkin ollut omien tunteideni, moraalikäsitysteni ja oikeustajuni tukahduttaminen. Tätä kutsutaan "omantunnon valmentamiseksi Raamatun avulla". Oma moraalini ja oikeustajuni ovat esimerkiksi aina sanoneet, että homous ja esiaviollinen seksi ovat ihan harmittomia juttuja, enkä ole ymmärtänyt, mitä pahaa niissä voi olla. Päinvastoin, minusta näytti usein, että niiden tuomitseminen on johtanut tarpeettomaan kärsimykseen, mikä ei ole sopinut oikeustajuuni. Kuitenkin minun oli pakko yrittää hyväksyä se ajatus, että nämä ovat pahoja asioita ja että minun on - oman järkeni ja omantuntoni vastaisesti - vihattava niitä, koska Jumalakin niitä vihaa.

Nyt käsitän, että nimenomaan tällaisesta oman oikeustajun tukahduttamisesta johtuu se, että uskonto on saanut ihmiset tekemään niin paljon pahaa.

Nyt minun ei enää tarvitse antaa kenenkään muun sanella minulle, mikä on oikein ja mikä väärin. Voin muodostaa käsitykseni oikeudesta ja moraalista täysin oman omantuntoni mukaan, ja voin elää tavalla joka on sopusoinnussa omien arvojeni kanssa. On todella vapauttavaa olla sinut itseni kanssa! Samalla tämän murrosprosessin läpikäyminen on hieman kivuliasta, koska normaalisti tällainen kehitys käydään läpi teininä, suunnillen 12-20 vuoden iässä. On melkoisen rasittavaa olla aikuinen murrosikäinen.

Kun olen sinut itseni kanssa, minun ei enää tarvitse murehtia ylenpalttisen paljon siitä, miltä näytän ulkoisesti ja mitähän muutkin minusta ajattelevat. Tietysti tahdon antaa itsestäni hyvän kuvan, niinkuin yleensä kaikki normaalit ihmiset tahtovat, mutta se ei ole enää sellaista pakonomaista esittämistä. Ei minulla ole velvollisuutta miellyttää kaikkia ihmisiä, eikä muilla ole velvollisuutta miellyttää minua. Elän sopusoinnussa omien arvojeni kanssa, joten minulla ei ole tarvetta mukautua väkisin jonkun toisen ihmisen arvoihin.

Tämä henkinen vapautuminen jehovantodistajuudesta on jotakin käsittämättömän upeaa. Seuraava askel on tietysti hankkiutua todistajuudesta lopullisesti eroon, mutta nyt Järjestössä muodollisesti roikkuminenkaan ei enää tunnu niin ahdistavalta. Minua ei enää kiinnosta, mitä seurakunta minusta ajattelee, joten en ole seurakunnan mielipiteen vanki.

Ehdollinen rakkaus

Jehovan todistajien järjestössä vallitsevan keskinäisen kylmyyden havaitsee tehokkaasti siten, että jättää kokoukset väliin. Todistajat väittävät, että heillä on rakkaus keskuudessaan, mutta he unohtavat mainita, että tuo "rakkaus" on ehdollista ja perustuu ulkoiseen suorittamiseen. Niin kauan kun käyt kokouksissa säännöllisesti, kaikki on hyvin ja olet rakkauden arvoinen. Kun et käy kokouksissa, yllättävän moni "ystävä" kaikkoaa.

Olen toki aina tiennyt tämän, siksi minä vieläkin roikun Järjestössä, mutta on eri asia kokea se omakohtaisesti. Alan nimittäin olla niin kurkkuani myöten täynnä Seuran opetuksia, valmiiksi pureskeltuja kysymys-vastaus-tutkisteluja ja näennäisen järkevää logiikkaa, että en yksinkertaisesti ole pystynyt enää menemään kokoukseen. Itse asiassa Raamatun tutkimisesta saa paljon enemmän irti nyt, kun sen tekee ominpäin ja ilman ennakkoluuloja.

Kas kummaa, muutama sellainen ihminen, joita olen pitänyt hyvinä ystävinä, ei ole vaivautunut enää olemaan yhteyksissä kanssani. Eivät ole edes kysyneet, onko minulla ehkä jokin hätä. Kun sitten kyselin erään tällaisen "ystävän" kuulumisia, hän päätti ihan ensi töikseen valistaa minua pottumaisella äänensävyllä siitä, etten ole käynyt kokouksissa.

Ymmärrän kyllä tätä ihmistä, koska olen itse ollut samanlaisessa tilanteessa kuin hän. Tämä henkilö on kasvanut hyvin suoritus- ja imagokeskeisessä JT-perheessä ja näkee paljon vaivaa antaakseen itsestään ulospäin täydellisen kuvan riippumatta siitä, miten rikki tai väsynyt hän olisi sisältä. Tiedän kyllä ihan omasta kokemuksesta, että kun on heikko itsetunto, sitä yrittää pönkittää olemalla ulospäin kaikkia muita parempi. Olen kuitenkin nyt tajunnut, että sellainen on paitsi rasittavaa itselle, myös todella ärsyttävää lähimmäisille. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin henkilö, joka kehuskelee ulkoisilla saavutuksillaan, yrittää olla paras kaikessa ja vähättelee toisten saavutuksia. Sen sijaan nöyrä ihminen, joka on oma itsensä kaikkine puutteineen ja vikoineen, on paljon puoleensavetävämpi. Sellaisen seurassa uskaltaa itsekin olla rennosti oma vajavainen itsensä. Sellaisen ihmisen saavutuksista voi olla itsekin vilpittömästi onnellinen.

Nytpä tuli nähtyä, ketkä ns. ystävistäni ovat niitä, joille minä kelpaan vain niin kauan kun julkisivuni on kunnossa (= käyn kokouksissa). Nyt käsitän myös, että olen aivan turhaan ollut huolissani siitä, että jos lähden Järjestöstä, välini ystäviini katkeavat. Mikä ystävä se sellainen on, joka ei vaivaudu olemaan kanssani missään tekemisissä, ellei julkisivuni ole kunnossa? Mikä ystävä se sellainen on, joka vain saarnaa minulle siitä, etten käy kokouksissa? Aito kristitty ystävä muistaisi Jeesuksen vertaukset kadonneesta lampaasta ja tuhlaajapojasta. Hakkasiko paimen kadonnutta lammasta, hylkäsikö isä tuhlaajapoikansa?

Olen pitkään ollut siinä luulossa, että kaipaisin niitä JT-ystäviä, jotka tulevat katkaisemaan välinsä minuun. Nyt, kun omakohtaisesti koin, miten kylmästi tällainen "ystävä" voi kohdella toista vain siksi ettei tämä ole käynyt kokouksissa, tajuan, että enhän minä halua enää olla missään tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa. Vietän mieluummin aikani "maailmallisten" kavereiden seurassa. Eivät he ole sen parempia ihmisiä kuin Jehovan todistajatkaan, mutta näyttää siltä, että heidän joukossaan on paljon vähemmän ulkokultaisuutta, koska heidän ei tarvitse näytellä pyhää.

Epävarmuuden hyväksyminen

Vaikein asia, jonka olen joutunut itselleni myöntämään, on se että mitään absoluuttista totuutta en ehkä ikinä tule elämäni aikana löytämään.

Niin kauan kuin muistan, olen ollut siinä uskossa, että ihmisen on täysin mahdollista saada selville totuus Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta™ ihan vain oman järkeilynsä avulla. Olen luonteeltani sellainen, että kaikkien asioiden pitää olla ihmisjärjellä pääteltävissä, ja JT-kasvatukseni on vain kasvattanut tätä taipumusta. Minähän kuuluin uskontoon, joka sai jäsenensä kuvittelemaan että he tietävät absoluuttisen totuuden, ja että koko tämä totuus olisi mahdollista ymmärtää pelkällä loogisella päättelyllä. Tätä käsitystä Järjestö ruokki julkaisemalla näennäisen loogisia ja järkeviä julkaisuja sellaisista aiheista kuin Raamatun oikeaperäisyys ja evoluutioteorian virheellisyys. Muistan, miten JT-kaveripiirissäni vähän halveksittiin ihmisiä, jotka olivat vain "tulleet uskoon" ja joiden usko perustui pelkkään tunteeseen.

Jehovan todistajana minulla oli myös se käsitys, että jos todistajilla ei olisikaan totuutta, niin jollakin muulla järjestöllä tai taholla olisi pakko olla sellainen tarjolla. Tämä asenne näkyy vieläkin aktiivitodistajien suhtautumisessa esimerkiksi luopioihin: ei hyväksytä sitä että luopiot ainoastaan kritisoivat JT-oppia, vaan luopioilta vaaditaan, että heidän pitäisi tarjota tilalle jokin yhtä ehdoton totuus kaikesta. Todistajat eivät edes harkitse sellaista ajatusta, että kenties mitään absoluuttista totuutta ei ole pakko löytää tilalle.

Kaikilla todistajilla ei ole asiasta yhtä vahvaa näkemystä, mutta minä olin vakaasti siinä uskossa, että totuuden täytyy olla ihmisjärjellä löydettävissä. Niinpä kun JT-opilta meni pohja, samalla romahti myös perusta kaikilta niiltä hienoilta (näennäisen) loogisilta rakennelmilta, joita olin aivoissani hellinyt. Sen sijaan pääkopassani pitkään kyteneet tukahdutetut ihmettelyt ja epäilykset pääsivät vapaasti rehottamaan (Esimerkiksi "Jos Raamattu on Jumalan sana, miksi se on kirjoitettu niin epäselvästi että sitä voi tulkita miten sattuu", "Onko oikeudenmukaista että henkilön maantieteellinen sijainti vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa tulla kristityksi", "Jos sydämen asenne ratkaisee pelastumisen, mihin tarvitaan Raamatun sanoman saarnaamista" tai "Millä perusteella Raamatun kaanonista päätettiin").

En ole vielä tänä päivänä saanut loogisia vastauksia Raamattua koskeviin kysymyksiini, joten näyttäisi siltä, että Raamattu ei ole Jumalan sana. En ole myöskään saanut kunnollisia todisteita minkäänlaisen jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta. Ylipäätään kysymys jumalasta hämmentää minua tavattomasti, koska kysymykseen jumalan olemassaolosta on mahdotonta saada vastausta tieteen tai ihmisjärjen keinoin.

Yritän nyt hyväksyä sen, että ei kaikkea voi selittää millään loogisilla teorioilla, niin kuin Jehovan todistajat selittävät. Yritän hyväksyä epävarmuuden jumalan olemassaolosta, koska en ikinä tule ihmisjärjen keinoin saamaan kysymykseeni vastausta. Joudun hyväksymään sen, että jos joskus uskon johonkin jumalaan, joudun perustamaan uskoni nimenomaan... uskolle, en millekään näennäiselle logiikalle.

Paalu vai risti?

Pyrkiessään erottautumaan maailmasta ja erityisesti kristikunnasta, vartiotorniseura on mennyt tekemään kärpäsestä härkäsen niinkin epäolennaisesta asiasta kuin siitä, millaisella tavalla Jeesus teloitettiin.

Tietysti kysymys on siinä mielessä merkittävä, että ristiä käytetään yleisesti kristittyjen tärkeimpänä symbolina, mutta opillisesti asialla ei ole suurtakaan merkitystä. Jos Raamatun kannalta asiaa tarkastellaan, tärkeintä on, että Jeesus ylipäätään kuoli ihmiskunnan puolesta. Jehovan todistajat ovat kuitenkin tehneet kysymyksestä merkittävän - omaksi vahingokseen, koska he arkeologisten todisteiden mukaan ovat tässäkin asiassa väärässä.

Jos asia kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän erinomaisen artikkelin: Stauros, paalu vai risti. Artikkelissa käsitellään mm. vastineita Seuran väitteille rististä ja Raamatun todistusta asiasta. Minun mielestäni artikkelin vakuuttavin osuus on kuitenkin se, jossa tarkastellaan arkeologisia, historiallisia ja lääketieteellisiä todisteita sen puolesta, että Jeesus teloitettiin ristillä.

On myös mielenkiintoista havaita, että tätäkin asiaa käsitellessään Seura on taas lainannut lähteitä epärehellisellä tavalla. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä selkeämmäksi käy, että Seura ei enää ansaitse minun luottamustani. Miten voisin luottaa sellaiseen tahoon, joka toistuvasti lainaa auktoriteetteja ottamalla heidän sanojaan (tai kuviaan, kuten tässä ristin tapauksessa) irti asiayhteydestä ja lainaamalla niitä täysin alkuperäisen ajatuksen vastaisesti?

Jos uskoisin Raamattuun, nautiskelisin odottaessani sitä hämmennystä, joka valtaa Jehovan todistajat siinä vaiheessa, kun he näkevät "Ihmisen Pojan merkin" taivaalla, sillä tuo merkki olisi nimenomaan risti!

Pelko pitää Jehovan todistajan ruodussa

Vasta nyt, noin kaksi vuotta uskoni menettämisen jälkeen, tunnen vapautuneeni pelosta. Pelosta, joka oli enimmäkseen alitajuista. Pelosta, jota en edes tiedostanut tunteneeni, ennen kuin pääsin siitä eroon ja tiesin, miltä tuntuu elää ilman pelkoa.

Kun olin aktiivitodistaja, olin nimenomaan onnellinen siitä, että Jehovan todistajan ei tarvitse pelätä. Minähän tiesin totuuden kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, Jumalasta ja henkimaailmasta, joten minulla ei ollut mitään pelättävää. Tietysti pelkäsin sellaisia asioita kuin kuolemaa, demoneita ja Jumalan järjestön ulkopuolelle joutumista, mutta kaikkiin näihin pelkoihin oli yksinkertainen ratkaisu: pysytellä Jehovan järjestössä.

On mielenkiintoista, että pelkäsin noita kolmea mainitsemaani asiaa aivan samalla tavalla. Kaikki nuo asiat olivat sellaisia, joita en aktiivisesti ajatellut useinkaan, mutta silloin kun varta vasten pysähdyin miettimään niitä, tuntemukseni olivat aina samanlaisia. Tunsin sellaista vatsaa kouristavaa pelkoa, jota tunnetaan jotakin vaarallista ja itseä suurempaa kohtaan, sellaista jonka edessä on itse voimaton ja johon ei pysty vaikuttamaan, sellaista joka on täysin oman kokemusmaailman ja käsityskyvyn ulkopuolella.

On paljonpuhuvaa, että Jehovan järjestön ulkopuolelle joutuminen aiheutti samanlaista pelkoa kuin demonit ja kuolema. Järjestön ulkopuolelle joutumista ajattelin kuitenkin kaikkein vähiten näistä kolmesta, kenties siksi, että siinä oli asia johon pystyin itse vaikuttamaan.

Kun menetin uskoni Raamattuun, menetin luonnollisesti myös demonien pelkoni, mutta sen sijaan kuolemanpelko kasvoi ahdistavan suureksi. Se tuli yöllä uniin ja kummitteli päivällä ajatuksissani. Myös pelkoni järjestön ulkopuolelle joutumisesta voimistui ja muutti muotoaan. Siitä tuli luonnollisesti paljon todellisempi asia, koska "luopioajatukseni" väistämättä johtaisivat järjestön ulkopuolelle joutumiseen. En kuitenkaan ollut siihen vielä sosiaalisesti valmis, joten pelkäsin aivan kuollakseni sitä, että paljastuisin "luopioksi" ennen aikojani. Tämä ennenaikaisen paljastumisen pelko sai aikaan sen, etten uskaltanut puhua ajatuksistani edes JT-aviomiehelleni, sille ihmiselle johon luotin ja jota rakastin eniten koko maailmassa.

Vasta nyt, luettuani toisten todistajien kokemuksia samoista tunteista ja saatuani tietoa siitä miten mielenhallinta toimii, tajuan että nämä pelot ovat niitä, joiden avulla Jehovan todistajia hallitaan, joiden avulla saadaan heidät pysymään ruodussa. Kuvittelin, että pelkoni tulevat järjestön ulkopuolelta ja että järjestö vain tarjoaa vapautusta niistä, mutta nyt ymmärrän, että nämä pelothan ovat nimenomaan järjestön aiheuttamia. Näitä pelkoja istutetaan ihmiseen hienovaraisten vihjailujen avulla ("Maailma on Saatanan vallassa", "Kuolema on vihollinen", "Demonit pystyvät vaikuttamaan ihmisiin"), jotta hän pysyisi tiukasti järjestön yhteydessä. Nämä pelot myös saavat todistajan karttamaan järjestön ulkopuolelle joutunutta, koska ollessaan tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa hän joutuisi kohtaamaan oman alitajuisen pelkonsa tuohon asemaan joutumisesta.

Nyt, kun pystyn lopultakin olemaan sinut sen ajatuksen kanssa että kuolen jonakin päivänä, ja kun lopultakin pystyn puhumaan mieheni kanssa näistä asioista, en pelkää enää. On totta, että ajatus kuolemasta puistattaa minua vieläkin ja että en sosiaalisista syistä uskalla vielä erota todistajista, mutta nämä pelot eivät enää kahlitse minua. En enää pelkää samalla tavalla kuin ennen.

Olen lopultakin vapautunut pelosta.

Miksi käytännön ammatteja ihannoidaan

Jehovan todistajien järjestö kovasti "kannustaa" jäseniään hankkimaan jonkin käytännön ammatin koulutuksen ja akateemisen uran sijasta. Nykyään tämä koulutusvastaisuus on reilusti vähentynyt, erityisesti nuoren sukupolven keskuudessa. Nykyajan JT-nuoret eivät ole eläneet siinä vuoden 1975 odotuksessa, joka on ollut omiaan lisäämään vanhemman polven koulutusvastaisuutta. Kyllä sitä kuitenkin vieläkin pidetään jonkinlaisena ihanteena, että keskitytään vain valtakunnan tarpeisiin ja hankitaan vain sen verran koulutusta, että pystytään elättämään perhe jollakin käytännön ammatilla.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että todistajille olisi jopa hyväksi, että he hankkisivat enemmän koulutusta. Moni käytännön ammatti kun on paitsi rankkaa duunia, myös kehnosti palkattua, varsinkin naisvaltaisilla aloilla. Toimeentulon hankkimiseen tällaisessa työssä täytyy uhrata kohtuuttoman paljon aikaa, jonka voisi käyttää tehokkaammin (lue: valtakunnan työhön). Voisi kuvitella että henkilö, joka laahustaa väsyneenä kotiin tehtyään 8 tuntia fyysistä työtä, jaksaisi keskittyä valtakunnan asioihin paljon vähemmän kuin henkilö, joka on istunut vaikkapa toimistossa nuo 8 tuntia.

Asia on kuitenkin niin, että fyysinen työ harvoin tuntuu tekijästään miellyttävältä, kun taas jokin muu ammatti voi olla hyvinkin mielekäs, jopa "kutsumus", kuten vaikkapa lääkärin tai tutkijan työ. (Tämä on tietysti rankka yleistys, ainahan on poikkeuksia!) Kun henkilö tekee miellyttävää työtä, hän saa jo työnteostaan tai opiskelustaan älyllistä ja henkistä tyydytystä. Tämä on Seuran kannalta huono juttu, koska tällainen henkilö saa iloa "maailmallisista" asioista.

Henkilö, joka tekee epämiellyttävää työtä, joutuu hankkimaan kaipaamansa älyllisen ja henkisen tyydytyksen jostakin muusta kuin työstään. Itse tällaisessa tilanteessa olleena voin sanoa, että tämä tyydytys tulee helposti hankittua Jehovan todistajien työstä, kokouksista, puheiden pitämisestä, Seuran kirjallisuuden tutkimisesta. Tällöin Jehovan todistajien toiminnasta muodostuu helposti yksilön henkireikä maailmallisten asioiden sijasta. "Maailman" asiat tuntuvat ikäviltä ja epämiellyttäviltä, kun taas "hengelliset" asiat tuovat lohdutusta ja mielihyvää. Henkilöllä ei ole maailmassa enää mitään haluttavaa, vaan hän alkaa toivoa, että asiainjärjestelmä loppuisi pian, jotta ei tarvitsisi elää tällaisessa maailmassa.

Tämä tunne on yllättävän voimakas. Itse tällaisessa tilanteessa ollessani koin tuon tunteen vielä siinäkin vaiheessa, kun en enää uskonut todistajien oppiin. Tekemäni työ oli vielä luonteeltaan sellaista, että siinä ei pidetty paljonkaan yhteyttä työkavereihin, joten kokouksista ja toisista todistajista sain myös kaipaamaani seuraa ja kontakteja. Tässä vaiheessa kuitenkin tiedostin nämä tunteet.

"Maailman" tekeminen epämiellyttäväksi on siis yksi tapa varmistaa, että JT turvautuu uskontoonsa mielihyvän saamiseksi. Monet vähän koulutusta vaativat ammatit ovat epämiellyttäviä tai parhaimmillaan yhdentekeviä, joten niissä ei ole niin suurena vaarana, että henkilö keskittyisi liikaa "maailman" asioihin.

Kuollako harhassa vai totuudessa?

Säälin vanhoja todistajia, jotka ovat uhranneet koko elämänsä tälle järjestölle. Ihmisiä, jotka ovat mielekkäiden harrastusten sijasta käyttäneet koko nuoruutensa tienraivaukseen, jättäneet uran ja lapset hankkimatta ja keskittyneet vain Jehovan todistajien asian edistämiseen. Jotkut ovat voineet kärsiä paljonkin JT-asian puolesta esimerkiksi vainoissa.

Tarkemmin ajatellen en kuitenkaan sääli kaikkia näitä ihmisiä. Ehkä säälin enemmän niitä, jotka vasta iäkkäinä tajuavat käyttäneensä koko elämänsä valheellisen asian edistämiseen. Suurin osa elämästä on jo eletty, joten toisin kuin nuoret, he eivät voi enää muuttaa elämäänsä paljoakaan. Ne puolestaan, jotka eivät tätä tajua, kuolevat onnellisina uskoessaan, että ovat käyttäneet elämänsä parhaaseen mahdolliseen työhön ja että heillä on edessään toivo ikuisesta elämästä.

Kumpi on siis parempi, kuolla onnellisena siinä harhassa että on käyttänyt elämänsä hyvään, vai kuolla katkerana ja hämmentyneenä tajuttuaan, että on kärsinyt ja nähnyt vaivaa turhaan?

Itse kallistun ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. En ole varma onko jumalaa olemassa, joten voin olla varma vain siitä, että meidän ihmisten tulisi käyttää tämä elämä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta mikä on "hyvin"? Absoluuttisen totuuden puuttuessa "hyvä elämä" on kovin subjektiivinen käsite. Jos lähdetään itsekkäästä ja yksilökeskeisestä lähtökohdasta, määrittelisin hyvän elämän niin, että jos henkilö saa syvää tyydytystä ja onnellisuutta valitsemastaan elämäntavasta, hän elää oman itsensä kannalta "hyvää elämää". (Eri asia tietysti on, vaikuttaako tuon ihmisen elämä "hyvin" kanssaihmisten elämään...) Jos tämä elämä on kaikki mitä meillä on, sillä ei loppupeleissä ole paljonkaan väliä, miten ihminen elämänsä käyttää, kunhan on itse siihen tyytyväinen.

Tunnen henkilökohtaisesti sellaisia iäkkäitä todistajia, mukaanlukien oma isoäitini, joiden en soisi enää menettävän uskoaan, ainakaan sillä tavalla kuin minä olen menettänyt. He ovat harhassaan onnellisia, joten olkoot sitä loppuelämänsä. Isoäitini on esimerkiksi sanonut: "Vaikka en pääsisikään paratiisiin, kiittäisin Jehovaa siitä että olen saanut käyttää elämäni hänen palveluksessaan." Hän on kärsinyt jonkin verran elämänsä aikana, mutta hänellä on ollut mielekäs ja tarkoituksenmukainen elämä, paljon JT-ystäviä ja rakastavat lapset ja lapsenlapset.

Harva JT kyllä vanhoilla päivillään menettää uskonsa. Kenties ihmiset alitajuisesti käsittävät, miten paljon heillä on ollut pelissä, joten heidän alitajuntansa ei suostu päästämään tietoiseen ajatteluun sitä, että he ovatkin ehkä olleet väärässä koko elämänsä. Mitä enemmän on johonkin asiaan panostanut, sitä vaikeampi on hyväksyä sitä, että asia ei ollutkaan oikea. Ehkä on ihan hyvä, että ihmisellä on tällaisia suojamekanismeja aivoissaan.

Jos Jumalaa ei ole, onko millään mitään väliä?

Kun vielä uskoin JT-oppiin, olin sitä mieltä, että Jumalaan uskominen on loogista. Olen aina pitänyt vähän hölmöinä sellaisia ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan vain siksi, että heistä "tuntuu" siltä. Järjestön kirjoissa esitettiin selkeät, loogiset perusteet sille, miksi voimme luottaa siihen että Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja miksi luominen on evoluutioteoriaa parempi selitys maailmankaikkeuden olemassaololle. Siispä uskoin Jumalaan.

Uskoni Jumalaan teki minusta onnellisen. Olin onnellinen "tietäessäni", että maailmankaikkeuden olemassaololla on tarkoitus, ja että viime kädessä Luoja pystyy varmistamaan, että jokainen saa oikeudenmukaisesti ansionsa mukaan. Olen aina ollut kiinnostunut luonnontieteistä, ja uskoni älylliseen suunnittelijaan vain kasvatti kiinnostustani luontoon ja avaruuteen. Olin innoissani, kun uskoin, että voisin tutkia luontoa ikuisesti ja ehkäpä matkustaa kaukaisille planeetoille ilman ajan asettamia rajoitteita.

Kun huomasin, että Seuran kirjallisuudessa vääristellään asioita ja esitetään epärehellisesti asiayhteydestään irrotettuja lainauksia, en enää pystynyt luottamaan mihinkään Seuran julkaisemaan aineistoon. Samalla minun piti arvioida uudelleen uskoni aivan perusasioihin, kuten Raamattuun ja Jumalan olemassaoloon - eikä näihin asioihin uskomiselle löytynytkään ihan niin loogisia perusteita kuin olin kuvitellut.

Tällä hetkellä en pidä Jumalan olemassaoloa täysin mahdottomana ajatuksena, mutta en pysty siihen täysin uskomaankaan, aukottomat todisteet kun puuttuvat. Tämän seurauksena olen menettänyt lapsenomaisen kiinnostukseni luontoon ja sen tutkimiseen. Luonnosuojelukaan ei kiinnosta, koska minulle riittää se, että elän tyytyväisenä ne 80 vuotta. Kun olen kuollut pois, minulle on yksi ja sama, mitä sen jälkeen tapahtuu tälle planeetalle tai ihmiskunnalle. No, jos hankin lapsia, mielipiteeni muuttuu ehkä.

Olen turtunut älyllisesti, koska ajattelen, ettei millään ole loppujen lopuksi mitään väliä, jos Jumalaa ei ole. Tämän seurauksena olen alkanut keskittyä älyllisten nautintojen sijasta yksinkertaisiin lihallisiin nautintoihin, kuten hyvästä ruoasta ja juomasta nauttimiseen. Tämä saattaa tosin johtua myös masennuksesta, ja arvelen, että kunhan saan maailmankuvani taas kuntoon, tilanne kenties korjaantuu.

Tahtoisin taas elää jollekin asialle tai atteelle, mutta mitä hyötyä siitä on, sillä mikään aate ei ole ikuinen? Jumalalle voisin elää, koska tietäisin silloin kannattavani jotakin ikuista asiaa, mutta onko millään ihmisen tekemällä loppujen lopuksi mitään väliä?