Pelko pitää Jehovan todistajan ruodussa

Vasta nyt, noin kaksi vuotta uskoni menettämisen jälkeen, tunnen vapautuneeni pelosta. Pelosta, joka oli enimmäkseen alitajuista. Pelosta, jota en edes tiedostanut tunteneeni, ennen kuin pääsin siitä eroon ja tiesin, miltä tuntuu elää ilman pelkoa.

Kun olin aktiivitodistaja, olin nimenomaan onnellinen siitä, että Jehovan todistajan ei tarvitse pelätä. Minähän tiesin totuuden kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, Jumalasta ja henkimaailmasta, joten minulla ei ollut mitään pelättävää. Tietysti pelkäsin sellaisia asioita kuin kuolemaa, demoneita ja Jumalan järjestön ulkopuolelle joutumista, mutta kaikkiin näihin pelkoihin oli yksinkertainen ratkaisu: pysytellä Jehovan järjestössä.

On mielenkiintoista, että pelkäsin noita kolmea mainitsemaani asiaa aivan samalla tavalla. Kaikki nuo asiat olivat sellaisia, joita en aktiivisesti ajatellut useinkaan, mutta silloin kun varta vasten pysähdyin miettimään niitä, tuntemukseni olivat aina samanlaisia. Tunsin sellaista vatsaa kouristavaa pelkoa, jota tunnetaan jotakin vaarallista ja itseä suurempaa kohtaan, sellaista jonka edessä on itse voimaton ja johon ei pysty vaikuttamaan, sellaista joka on täysin oman kokemusmaailman ja käsityskyvyn ulkopuolella.

On paljonpuhuvaa, että Jehovan järjestön ulkopuolelle joutuminen aiheutti samanlaista pelkoa kuin demonit ja kuolema. Järjestön ulkopuolelle joutumista ajattelin kuitenkin kaikkein vähiten näistä kolmesta, kenties siksi, että siinä oli asia johon pystyin itse vaikuttamaan.

Kun menetin uskoni Raamattuun, menetin luonnollisesti myös demonien pelkoni, mutta sen sijaan kuolemanpelko kasvoi ahdistavan suureksi. Se tuli yöllä uniin ja kummitteli päivällä ajatuksissani. Myös pelkoni järjestön ulkopuolelle joutumisesta voimistui ja muutti muotoaan. Siitä tuli luonnollisesti paljon todellisempi asia, koska "luopioajatukseni" väistämättä johtaisivat järjestön ulkopuolelle joutumiseen. En kuitenkaan ollut siihen vielä sosiaalisesti valmis, joten pelkäsin aivan kuollakseni sitä, että paljastuisin "luopioksi" ennen aikojani. Tämä ennenaikaisen paljastumisen pelko sai aikaan sen, etten uskaltanut puhua ajatuksistani edes JT-aviomiehelleni, sille ihmiselle johon luotin ja jota rakastin eniten koko maailmassa.

Vasta nyt, luettuani toisten todistajien kokemuksia samoista tunteista ja saatuani tietoa siitä miten mielenhallinta toimii, tajuan että nämä pelot ovat niitä, joiden avulla Jehovan todistajia hallitaan, joiden avulla saadaan heidät pysymään ruodussa. Kuvittelin, että pelkoni tulevat järjestön ulkopuolelta ja että järjestö vain tarjoaa vapautusta niistä, mutta nyt ymmärrän, että nämä pelothan ovat nimenomaan järjestön aiheuttamia. Näitä pelkoja istutetaan ihmiseen hienovaraisten vihjailujen avulla ("Maailma on Saatanan vallassa", "Kuolema on vihollinen", "Demonit pystyvät vaikuttamaan ihmisiin"), jotta hän pysyisi tiukasti järjestön yhteydessä. Nämä pelot myös saavat todistajan karttamaan järjestön ulkopuolelle joutunutta, koska ollessaan tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa hän joutuisi kohtaamaan oman alitajuisen pelkonsa tuohon asemaan joutumisesta.

Nyt, kun pystyn lopultakin olemaan sinut sen ajatuksen kanssa että kuolen jonakin päivänä, ja kun lopultakin pystyn puhumaan mieheni kanssa näistä asioista, en pelkää enää. On totta, että ajatus kuolemasta puistattaa minua vieläkin ja että en sosiaalisista syistä uskalla vielä erota todistajista, mutta nämä pelot eivät enää kahlitse minua. En enää pelkää samalla tavalla kuin ennen.

Olen lopultakin vapautunut pelosta.