Kuollako harhassa vai totuudessa?

Säälin vanhoja todistajia, jotka ovat uhranneet koko elämänsä tälle järjestölle. Ihmisiä, jotka ovat mielekkäiden harrastusten sijasta käyttäneet koko nuoruutensa tienraivaukseen, jättäneet uran ja lapset hankkimatta ja keskittyneet vain Jehovan todistajien asian edistämiseen. Jotkut ovat voineet kärsiä paljonkin JT-asian puolesta esimerkiksi vainoissa.

Tarkemmin ajatellen en kuitenkaan sääli kaikkia näitä ihmisiä. Ehkä säälin enemmän niitä, jotka vasta iäkkäinä tajuavat käyttäneensä koko elämänsä valheellisen asian edistämiseen. Suurin osa elämästä on jo eletty, joten toisin kuin nuoret, he eivät voi enää muuttaa elämäänsä paljoakaan. Ne puolestaan, jotka eivät tätä tajua, kuolevat onnellisina uskoessaan, että ovat käyttäneet elämänsä parhaaseen mahdolliseen työhön ja että heillä on edessään toivo ikuisesta elämästä.

Kumpi on siis parempi, kuolla onnellisena siinä harhassa että on käyttänyt elämänsä hyvään, vai kuolla katkerana ja hämmentyneenä tajuttuaan, että on kärsinyt ja nähnyt vaivaa turhaan?

Itse kallistun ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. En ole varma onko jumalaa olemassa, joten voin olla varma vain siitä, että meidän ihmisten tulisi käyttää tämä elämä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta mikä on "hyvin"? Absoluuttisen totuuden puuttuessa "hyvä elämä" on kovin subjektiivinen käsite. Jos lähdetään itsekkäästä ja yksilökeskeisestä lähtökohdasta, määrittelisin hyvän elämän niin, että jos henkilö saa syvää tyydytystä ja onnellisuutta valitsemastaan elämäntavasta, hän elää oman itsensä kannalta "hyvää elämää". (Eri asia tietysti on, vaikuttaako tuon ihmisen elämä "hyvin" kanssaihmisten elämään...) Jos tämä elämä on kaikki mitä meillä on, sillä ei loppupeleissä ole paljonkaan väliä, miten ihminen elämänsä käyttää, kunhan on itse siihen tyytyväinen.

Tunnen henkilökohtaisesti sellaisia iäkkäitä todistajia, mukaanlukien oma isoäitini, joiden en soisi enää menettävän uskoaan, ainakaan sillä tavalla kuin minä olen menettänyt. He ovat harhassaan onnellisia, joten olkoot sitä loppuelämänsä. Isoäitini on esimerkiksi sanonut: "Vaikka en pääsisikään paratiisiin, kiittäisin Jehovaa siitä että olen saanut käyttää elämäni hänen palveluksessaan." Hän on kärsinyt jonkin verran elämänsä aikana, mutta hänellä on ollut mielekäs ja tarkoituksenmukainen elämä, paljon JT-ystäviä ja rakastavat lapset ja lapsenlapset.

Harva JT kyllä vanhoilla päivillään menettää uskonsa. Kenties ihmiset alitajuisesti käsittävät, miten paljon heillä on ollut pelissä, joten heidän alitajuntansa ei suostu päästämään tietoiseen ajatteluun sitä, että he ovatkin ehkä olleet väärässä koko elämänsä. Mitä enemmän on johonkin asiaan panostanut, sitä vaikeampi on hyväksyä sitä, että asia ei ollutkaan oikea. Ehkä on ihan hyvä, että ihmisellä on tällaisia suojamekanismeja aivoissaan.