Jos Jumalaa ei ole, onko millään mitään väliä?

Kun vielä uskoin JT-oppiin, olin sitä mieltä, että Jumalaan uskominen on loogista. Olen aina pitänyt vähän hölmöinä sellaisia ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan vain siksi, että heistä "tuntuu" siltä. Järjestön kirjoissa esitettiin selkeät, loogiset perusteet sille, miksi voimme luottaa siihen että Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja miksi luominen on evoluutioteoriaa parempi selitys maailmankaikkeuden olemassaololle. Siispä uskoin Jumalaan.

Uskoni Jumalaan teki minusta onnellisen. Olin onnellinen "tietäessäni", että maailmankaikkeuden olemassaololla on tarkoitus, ja että viime kädessä Luoja pystyy varmistamaan, että jokainen saa oikeudenmukaisesti ansionsa mukaan. Olen aina ollut kiinnostunut luonnontieteistä, ja uskoni älylliseen suunnittelijaan vain kasvatti kiinnostustani luontoon ja avaruuteen. Olin innoissani, kun uskoin, että voisin tutkia luontoa ikuisesti ja ehkäpä matkustaa kaukaisille planeetoille ilman ajan asettamia rajoitteita.

Kun huomasin, että Seuran kirjallisuudessa vääristellään asioita ja esitetään epärehellisesti asiayhteydestään irrotettuja lainauksia, en enää pystynyt luottamaan mihinkään Seuran julkaisemaan aineistoon. Samalla minun piti arvioida uudelleen uskoni aivan perusasioihin, kuten Raamattuun ja Jumalan olemassaoloon - eikä näihin asioihin uskomiselle löytynytkään ihan niin loogisia perusteita kuin olin kuvitellut.

Tällä hetkellä en pidä Jumalan olemassaoloa täysin mahdottomana ajatuksena, mutta en pysty siihen täysin uskomaankaan, aukottomat todisteet kun puuttuvat. Tämän seurauksena olen menettänyt lapsenomaisen kiinnostukseni luontoon ja sen tutkimiseen. Luonnosuojelukaan ei kiinnosta, koska minulle riittää se, että elän tyytyväisenä ne 80 vuotta. Kun olen kuollut pois, minulle on yksi ja sama, mitä sen jälkeen tapahtuu tälle planeetalle tai ihmiskunnalle. No, jos hankin lapsia, mielipiteeni muuttuu ehkä.

Olen turtunut älyllisesti, koska ajattelen, ettei millään ole loppujen lopuksi mitään väliä, jos Jumalaa ei ole. Tämän seurauksena olen alkanut keskittyä älyllisten nautintojen sijasta yksinkertaisiin lihallisiin nautintoihin, kuten hyvästä ruoasta ja juomasta nauttimiseen. Tämä saattaa tosin johtua myös masennuksesta, ja arvelen, että kunhan saan maailmankuvani taas kuntoon, tilanne kenties korjaantuu.

Tahtoisin taas elää jollekin asialle tai atteelle, mutta mitä hyötyä siitä on, sillä mikään aate ei ole ikuinen? Jumalalle voisin elää, koska tietäisin silloin kannattavani jotakin ikuista asiaa, mutta onko millään ihmisen tekemällä loppujen lopuksi mitään väliä?